Tunteita...

Minulle tunteiden näyttäminen on aina ollut vaikeaa, koska lapsuuden kodissa se oli "kiellettyä". Hyvät tunteet toki sai näyttää, mutta ei huonoja. En muista, että kukaan erikseen olisi sitä kieltänyt, mutta sen aisti ilmapiiristä. Äitikin aina hoki, että "olepa kiltti tyttö". Olen tottakai (itsepäinen kun olen) saanut pienenä raivareita ja murrosikäkään ei ollut kovin lempeää aikaa.

Kun sain omia lapsia, pystyin hieman avautumaan. Osoitin lapsille pienestä pitäen rakkautta ja halimme paljon, mutta riitelimme myös (jonka jälkeen pyysimme anteeksi ja sovimme). En muista, että äitini olisi halannut minua. En myöskään muista, että olisin istunut hänen sylissään. Mutta nyt aikuisena tiedän kuitenkin, ettei se tarkoittanut, että hän ei välittäisi. Hän ei vain osaa näyttää tunteitaan niinkuin olisin ehkä toivonut. Se on osittain periytyvää. Itse näytän tunteet vain harvoille valituille, joita on hyvin vähän. Te, joille en niitä näytä, älkää luulko etten välittäisi, olette kaikki hurjan tärkeitä minulle!

Kaunista keskiviikkoa!